Vankilatutkimus ja teknologian hinta – lukijapalautetta

Minna Ruckenstein & Tuukka Lehtiniemi

Hanna Barakat & Archival Images of AI + AIxDESIGN / https://betterimagesofai.org / CC-BY

Tutkijoilla on toiveita vaikuttaa maailmaan, yhteiskuntaan, julkiseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. Usein myös tutkimushankkeiden rahoittajat janoavat lupauksia ja todisteita vaikuttavuudesta. Mitä jos vuorovaikutusta tutkimuksen ja yhteiskunnan välillä ajattelisi vähemmän juhlallisesti? Mitä jos ihmiset, jotka eivät tiedä mitään tutkimuksestamme, lukisivat tuotoksiamme ja kertoisivat, mitä he niistä ajattelevat?

Tieteen ja teknologian tutkimuksen huipulle rankatussa Science, Technology, & Human Values -lehdessä äskettäin julkaistu tutkimuksemme tekoälyn kouluttamisesta vankityönä sai LinkedIn-postauksen myötä tutkimuskentän ulkopuolisen lukijan. Tämä ilahdutti, koska yleensä tutkimusartikkeleita lukevat lähinnä samoista aiheista kiinnostuneet muut tutkijat. Palautetta tulee viittausten muodossa, usein vasta vuosien päästä.

Jouni Laaksonen kuvaa itseään koodauksen ammattilaiseksi ja koodin artesaaniksi: Hänelle on kertynyt 20 vuoden kokemus teknologian rakentamisesta. Laaksonen kertoo kiinnostuneensa ajan myötä teknologian kehityksen laajemmista, ihmisrajapinnassa tapahtuvista ilmiöistä. Tästä myös kumpusi motivaatio artikkelimme lukemiseen.

Seurasi viestinvaihto, jossa Laaksonen kertoi, mikä tutkimuksessamme vaikutti hänen näkökulmastaan olennaiselta, oikeansuuntaiselta ja toimivalta. Laaksosen luvalla jatkamme keskustelua tässä kirjoituksessa.

Tulevaisuuksia datatyöstä

Artikkelimme lähtökohtana on osoittaa, että tekoälymaailmassa on lukuisia mahdollisia tulevaisuuksia, vaikka kaikki näyttäisivät vääjäämättömästi kulkevan samaan suuntaan. Datatyön huonoista puolista on tehty vakuuttavaa tutkimusta, joka näyttää kuinka tekoälyn kehittäjät ja käyttäjät hyötyvät halpatyöstä, jota tehdään alustojen välityksellä Voisi olla vankityö kauttaaltaan. Ja kaukana täältä, Venezuelassa, Keniassa, Yhdysvaltain syrjäseuduilla, Intiassa ja Filippiineillä. Tarina riistomaisesta halpatyöstä luo oletuksia siitä, että myös vankityönä tehtävän tekoälyn koulutuksen on oltava riistoa.

Käymme artikkelissa kriittistä alustatalouden tutkimusta läpi, mutta samalla näytämme, kuinka suomalaisessa vankilassa tekoälyn kouluttaminen on kuitenkin jotakin muuta. Sen tavoitteena on kuntouttaa vankeja. Vankilassa tekoälytyöhön liittyy toiveikkuutta, usein toivottomaksi mielletyssä ympäristössä. Työn ajatellaan valmentavan vankeja digiajan vaateisiin.

Tätä voi ajatella kyynisesti: eivät vangit työstä kuitenkaan mitään hyödy. Vankilan arjessa tekoälytyö on kuitenkin vaihtelua, aivoja ei tarvitse laittaa narikkaan töitä tehdessä. Lukeminen ja tehtävien tekeminen tuottavat tunteen siitä, että vankilassa tekee jotakin hyödyllistä. Vangit kertoivat, että he haluavat tehdä työn hyvin.

Mikä tuottaa kitkaa? 

Artikkelissa pohdintaamme tukee kitkaksi kutsumanne menetelmällinen linssi. Ajattelemme, että kitkaa ja sen seurauksia havainnoimalla voimme tuoda esiin, millaista digimaailmaa oikeastaan voisi ja kannattaisi rakentaa. Ymmärrämme kitkan Anna Tsingin tapaan vastustavaksi voimaksi, josta voi syntyä uutta. Suomen kieltä osaavia halpatyöntekijöitä on vaikea löytää digitaalisilta alustoilta. Tästä syntyy kitkaa, kun täytyy miettiä luovasti, kuka suomenkielistä tekoälyä voisi kouluttaa. 

Lukijamme Laaksonen pitää kitkan ajatusta hyvänä. Hän kysyy, onko kitka käytännössä jotain muutakin kuin sitä, että tekoälyn kouluttamiseen vaadittavan työn korkeampi hinta koituu jonkun maksettavaksi: “Datatyö Suomessa on kallista, joten se tuottaa paljon kitkaa. Rahalla tästä toki pääsee, mutta kuka on valmis maksamaan?”

Laaksonen jatkaa: “Tulee mieleen myös mobiilipelit, Facebook ja YouTube, jotka on kaikki rahoitettu mainoksilla ja datan myynnillä, koska ihmisten perusolettama on, että tietyt asiat ovat ilmaisia. Tekoälymallien kehittäminen ja opettaminen on valtavan kallista toimintaa, mutta silti hinta ei realisoidu käyttäjälle, joka generoi italialaista brainrottia lopputuotteella.” Italialainen aivomätä viittaa tekoälyllä tuotettuihin surrealismia tavoitteleviin meemivideoihin, joissa esiintyy pseudo-italialaisittain nimettyjä hahmoja ja ääninauhana on kommentaaria, lauleskelua tai ääntelyä, välillä italialaisella aksentilla.

Laaksonen ehdottaa, että meidän “pitäisi yhteiskunnan tasolla yleisemminkin hieman kalibroida tuota käsitystä, että mikä maksaa ja kuinka paljon.” Tässä hän tulee samaan johtopäätökseen kuin kollegamme Alison Powell, joka on pyrkinyt virittelemään keskustelua samaisesta aiheesta.

Teknologia on oikeasti kallista, me emme vain näe sen hintaa. Voimme viettää aikaa katselemalla tekoälyllä tuotettua sisältöä, koska joku muu kuin tekijä tai katselija maksaa sen tuottamisen kustannukset. “Todellisuudessa kaikki maksaa jotain, vaikka se ei ihan suoraan ole konkreettisia euroja pois omalta pankkitililtä,” Laaksonen tiivistää.

Alustatalouden kritiikkiä

Laaksosen mielestä artikkelimme antaa realistisen näkökulman alustatalouden yrityksiin, joiden tekemistä luonnehtii “race to the bottom”. Alustojen toiminta perustuu kustannusten ja kaiken muun minimointiin, mikä johtaa jatkuvaan riman laskemiseen. Laaksonen kirjoittaa: “Tekemisen abstraktointi äärettömyyteen, jotta pystytään käyttämään kaikkein halvinta työvoimaa, koska (juuri) mitään kompetenssia ei tarvita ja minimaalinen hinta muodostuu pelkästään aktiivisesta työsuoritteesta, siinä missä palkattu työntekijä saa palkkaa kahvikupin hakemisestakin.”

Laaksonen jatkaa: “Luultavasti globalisoituva työmarkkina tulee pahentamaan tätä ongelmaa entisestään aloilla, joissa lokaalius ei lisää kitkaa (on hankala kuljettaa pizzaa Espooseen, jos asuu Kalkutassa). Toisaalta ehkä ihmiset alkavat maksamaan mieltämästään ‘lisäarvosta’ preemiota? Ehkä silloin laadukkaat käsityöt nousevat arvoon arvaamattomaan.”

Kuluttamisen historiasta löytyy esimerkkejä, joissa halvan, massatuotetun ja joillakin kriteereillä paremman tuotteen käyttämisestä on tullut merkki huonosta mausta. Joidenkin arvioiden mukaan generatiiviselle tekoälylle voisi käydä kuten massatuotantona valmistetuille polyesterivaatteille, joita ainakin osa ihmisistä välttää paitsi käytännöllisistä myös kulttuurisista syistä.

Teknologiakentän toimijoiden tapaan Laaksonen toivoisi näkevänsä optimistisia kehityskulkuja. Sellaisesta vankityö tarjoaakin pienen esimerkin. Alustatalouden polarisoivat tendenssit ovat kuitenkin selvästi nähtävissä. Hän kirjoittaa: “On se kyllä mahdollista, että yhteiskunta kehittyy tuon takia ikävämpään suuntaan, valitettavasti.”

Laaksonen kommentoi artikkelimme havaintoa siitä, kuinka teknologiatoimijat kehuvat tekevänsä luovaa työtä ja disruptiota, vaikka he itse asiassa tekevät ihan samaa kuin kaikki muutkin. “Heitto teknologiatoimijoiden itsekehutusta disruptiosta on kyllä paikkansapitävä varsinkin tekoälykeskustelussa”, hän muotoilee. “Kourallinen kielimalleja, joita käytännössä kehittävät alan suurimmat pelaajat: Microsoft, Google, Amazon, OpenAI ja Anthropic. Tusina serverikapasiteetin tarjoajia, joista suurimmat samoja kuin edellä ja käytännössä yksi raudan valmistaja, NVidia. Jos jotain pitäisi disruptoida, niin näitä.”

Toivo vaatii kasvualustaa 

Laaksonen viittaa toivoon, jota vankityöhön artikkelissamme liitetään, ja kysyy, onko vangeilla mahdollisuutta esimerkiksi työllistyä vankilatuomion jälkeen paremmin, jos he osallistuvat tekoälytyöhön. “Ovatko kyseiset firmat esimerkiksi palkanneet entisiä vankeja vastaaviin töihin? Jäi mielikuva, että tuskin. Toki se on tekemistä ja tietotekniikan parissa puuhastelu on yleisesti hyödyllistä nykymaailmassa, kuten artikkelissa on mainittukin.”

Tällaista ei tietääksemme ole tapahtunut. Vankilan ajatukset eivät ole olleet niinkään konkreettisessa tekoälyn koulutukseen liittyvässä ammatissa, vaan sinä, että työn tekijä saisi digitaalisen onnistumisen kokemuksia, rakennetta päivään, aivot käyttöön ja sormet näppäimistölle.

Tekoälytyön konsepti on hyvä, Laaksonen toteaa, mutta pohtii, miten sitä voisi tarkoitushakuisemmin kehittää kuntoutumisen ja työllistymisen suuntaan. Se ei varmaankaan ole oikein kenenkään tehtävä, ja voisi myös olla liian kallista.

Tästä me artikkelin kirjoittajat olemme kommentoija-Laaksosen kanssa liikuttavan samanmielisiä. Hyvistä aluista huolimatta digimaailmassa menestyvät paremmin ne, jotka tekevät jo hyväksi havaittua halpuutusta. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että tämä näyttää polarisoivan yhteiskuntaa, ja voi loppujen lopuksi olla tavalla tai toisella haitaksi lähes kaikille.

Laaksosen lopullinen arvio tutkimuksestamme: “Yleisesti ottaen mielenkiintoinen juttu lukea. Hyvä kun teette tällaista tutkimustyötä meille jästeille.”